Ajatus jumalanpalvelusmusiikista makuasiana on vahvasti juurtunut herätysliikkeeseemme, kuten aiheesta käytävä keskustelu osoittaa. Samalla kun keskustelussa pyritään otamaan huomioon erilaisia makumieltymyksiä, siitä puuttuu lähes kokonaan ajatus seurakunnan yhteisestä jumalanpalvelusmusiikista. Tässä kirjoituksessa esitän rakentavasti ja hiukan kärjistäen vaihtoehtoisen ajattelutavan jumalanpalvelusmusiikkiin liittyen.
Erilaisten musiikkimakujen kyseleminen johtaa siihen, että jumalanpalveluksessa pyritään antamaan konsensushakuisesti ”jokaiselle jotakin”, tai sitten järjestetään omia tilaisuuksia erilaisen musiikkimaun omaaville eri kohderyhmille. Tästä seuraa markkinataloudesta tuttu ilmiö: kuluttajat äänestävät jaloillaan, jollei seurakunnan tarjonta vastaa heidän omia mieltymyksiään. Seurakunta saa mitä tilaa ja mihin kuulijat opetetaan. Lopputuloksena uskonyhteisö pirstaloituu, koska uskovien makumieltymyket eroavat toisistaan.
Vaihtoehtona esitän, että jokainen nauttisi omasta mielimusiikista kotonaan. Allekirjoittanut ei voisi kuvitellakaan omaa mielimusiikkiaan soitettavan seurakunnassa. Souad Massin elektroakustinen folk-pop on viihdemusiikkia, eikä sovi jumalanpalvelukseen, vaikka mielestäni hyvää musiikkia onkin.
Jumalanpalveluksen yhteydessä tulisi sitä vastoin oivaltaa, että siellä soitettavan musiikin ei tarvitse olla kenenkään mielimusiikkia. Koska se voi olla paljon enemmän! Musiikilla ja laululla on kristillisessä hartauselämässä oma pyhä ja syvempi tehtävänsä. Myös nuoret voivat tämän oppia, mikäli seurakuntayhteisö ja hengelliset johtajat heitä siihen ohjaavat.
Jumalanpalveluksessa tulisi olla oma tapa laulaa ja soittaa. Lisäksi jumalanpalvelusmusiikin tulisi olla tyyliltään sellaista, joka ei ole populaaria – eli sitä musiikkia, mikä soi joka paikassa – eikä myöskään liian taiteellista ja hienostelevaa. Seurakunta olisi tällöin musiikillisesti itsenäinen vyöhyke, joka kulkee vastavirtaan nykyaikaisten ihmiskeskeisten suuntausten kanssa ja jonka jumalanpalvelusmusiikki tuo siunauksen niin nuorille kuin vanhemmillekin.
Mielestäni Tuomasmessussa on onnistuttu tässä hyvin, joten se toimii ihanteellisena esimerkkinä. Tuomasmessun musiikki ei tavoittele mitään ”maailmallista” musiikillista linjaa. Siinä yhdistää niin vanhempia kuin uudempia hengellisiä lauluja, virsiä ja kuoroja. Lisäksi vaihtoehtona esiintymiselle on lähes poikkeuksetta kuoron ja seurakunnan yhteislaulua ja soitinmusiikkia.
Musiikki-instrumenttien suhteen kaikkiruokainen messumusiikki on omalla tavallaan rikasta ja monipuolista. Niin nuoret kuin vanhemmat näyttävät löytäneen omakseen tämän laulun ja musiikin, joka on kaikille yhteistä ikäkaudesta riippumatta. Helluntailaisillakin on tästä opittavaa.
Tuomasmessun musiikki on hiljentymiseen ja rukoukseen sopivaa, sekä innostavaa ja rohkaisevaa. Samalla se tukee jumalanpalveluksen eri vaiheita ja niille asetettuja tavoitteita. Se on myös riittävän nykyaikaista ollakseen tätä päivää, ja riittävän erilaista ollakseen ”pyhää”.
Kun tällainen jumalanpalvelusmusiikki opitaan, kaikki voivat siihen sydämestään osallistua, musiikkimauistaan riippumatta. Seurakunta on silloin askeleen edellä tätä maailmaa.
Vesa Kallinen
vekallinen@gmail.com
Julkaistu Ristin Voitto -lehti nro 33/2011 -MIELIPIDE – Kallinen-